22. luukku
22.12.2013 (Sekalaista, Joulukalenteri)
(Kuva: Elina Pesonen)
Tämän päivän joulukalenteriluukussa palataan viime kesään, jolloin soitimme Ilosaarirock-lauantaina erikoiskeikan: vedimme noin puolen tunnin akustisen setin Niinivaaran vanhan vesitornin puistossa.
Erityislaatuisen keikan taustalla oli se, että meillä oli ollut keikkaa edeltävänä perjantain ja lauantain välisenä yönä keikka baarissa Joensuun keskustassa. Paikka oli loppuunmyyty ja keikan aloittaessamme meininki aivan katossa. Muutaman biisin ajan mentiin hurmoksessa, sen jälkeen paikan toimittama äänentoistolaitteisto aloitti temppuilun. Ääni katkeili sekä lavamonitoreista että yleisön puolella.
Soitimme äänen pätkiessä settiämme eteenpäin erittäin hankalissa olosuhteissa. Lopulta kaiutinkaapit kyykkäsivät kokonaan ja ääntä kuului enää monitorikaiuttimista. Käänsimme ne yleisöä kohti ja soitimme vielä pari biisiä. Lopulta miksauspöydän kanavat lakkasivat toimimasta, eikä toisesta kosketinsoittimestani enää kuulunut ääntä. Olimme ehtineet soittaa noin kymmenen biisiä. Jouduimme toteamaan yleisölle tilanteen, emme voineet enää meistä johtumattomista syistä soittaa keikkaa loppuun.
Saimme harmituksen keskellä spontaanin idean: lupasimme yleisölle soittaa keikkamme loppuun seuraavana aamupäivänä vanhalla vesitornilla ja kutsuimme heidät kuuntelemaan loppukeikan sinne. Yleisön käyttäytyminen yllättävässä tilanteessa oli ensiluokkaisen hienoa. Kukaan ei buuannut, vaikka keikka jäikin vajaamittaiseksi. Ihmiset olivat ymmärtäväisiä.
Tynkäkeikan jälkeistä olotilaa on vaikea kuvailla kattavasti. Lyhyesti sanottuna tapahtunut ärsytti niin paljon, että teki mieli huutaa ääneen. Upeasti alkanut keikka oli tyssännyt kuin seinään. Kasasin kamojani pois lavalta ja yritin pitää itseni kasassa. Piuhoja irrotellessani tuntematon tyttö tuli kohteliaasti kiittämään hienosta keikasta ja harmitteli tapahtunutta sekä itsensä että meidän puolesta. Hänen jälkeensä juttusille saapui nuori mies, joka niinikään kiitti keikasta, kertoi olevansa ulkopaikkakuntalainen ja pyysi ystävällisesti reittiohjeita vesitornille. Kaiken sisäisen myllerryksen keskellä muistin, että meidän yleisömme on ihan mahtavaa.
Seuraavana päivänä soitimme lupauksemme mukaisesti puoliltapäivin akustisen keikan vesitornilla. Aurinko paistoi. Paikalle ei tietenkään ollut saapunut koko eilinen yleisö, mutta yllättävän paljon ihmisiä kuitenkin varhaisen ajankohdan huomioon ottaen, arviolta noin viitisenkymmentä. Oheisessa kuuntelijamme kuvaamassa videossa kuultava 80200 oli settimme viimeinen biisi.
Joku tuli keikan jälkeen kiittämään kädestä pitäen: ”en kyllä tiedä toista bändiä, joka kunnioittaisi yleisöään niin paljon, että tekee tällaisen jutun”. Voisin palauttaa kohteliaisuuden ja sanoa, että harvalla bändillä on niin hienoa yleisöä kuin meillä.
-Wilhelm